maanantai 4. marraskuuta 2019

Vuotuinen päivitys.

Blogin päivitys on jäänyt somen myötä todella vähäiseksi. Ennen joskus tuli päivitettyä enemmänkin ja pidettyä ehkä jonkinlaista treenipäiväkirjaa samalla. Vaan eipä enää ole tullut näin tehtyä. Jospa siis vuodattaisi jotain edes kerran vuodessa.

Vuosi 2019 jää mun harrastus maailmassa vuodeksi, jolloin agility poistui mun elämästä aika pitkähkön hiipumis vaiheen jälkeen. Viime kevään olin kyllä vielä viikkoryhmässäkin Pinkin kanssa ja vaikka koulutus oli erinomaista, en vaan saanut siitä lajista enää mitään kiksiä. Ostin lisenssinkin huhtikuussa, kisasin kaksi kisaa kotimaassa.
 Viime syksynä ilmottauduin Bordercollie Classickiin, suurimmaksi syyksi koska se pidettiin Saksassa ja koska olin pitkään halunnut tapahtuman kokea. No, sinne olisi hyvin voinut lähteä ilman koiraakin, mutta viime vuoden puolella agilitykipinää oli sen verran, että uskoin innostuvani treenaamaan tapahtumaa varten. Otin vapaatreeni kortin hallille kesäksi 120€ ja kävin ehkä kaksi kertaa tekemässä jotain.
Saksan matka oli jokatapauksessa upea! Vaikka olin matkassa reisi revähtäneenä, pääsin näkemään monenmoista Saksaa ja se on kyllä iso ja hieno maa! Parasta oli nähdä Jennifer ja Pinkin pentu Time, Theressa ja vuoret!





Tapahtumana BCC oli hieno nähdä ja bordereiden koko kirjo ympäri Eurooppaa oli kyllä kokemisen arvoinen. Omia koiria tai kasvatteja ei tarvitse siinä joukossa milläänlailla hävetä. Itse radoista ei meidän kohdalla jäänyt kerrottavaa. Olin syönyt kipulääkkeitä reilun viikon, reilusti. BCC koittaessa mun suolisto sanoi, että nyt riittää ibuprofeiini ja ihan kaikki muukin. Vietin BCC tapahtuman hyvin lähellä WC parakkia.

Saksan reissun jälkeen en ole palannut enää agilityn pariin. Pink on päässyt ystäväni kanssa treenaamaan silloin tällöin ja se on toki kivaa, koska hän nauttii tekemisestä kovasti, ei niin väliä kuka on ohjaksissa.

Agilityn syrjäyttäjänä on toiminut paimennus. Jaskan kanssa ollaan uppouduttu sen saloihin niin hyvin kuin nyt voi ilman omia lampaita. Rahaa menee ja Volvoon tulee kilometrejä tolkuttomasti, mutta minkäs teet kun laji vie mennessään. Minulle se lienee myös psykoterapian korvikettakin. Tai enhän minä paimentaessa vaikeita asioitani käsittele, mutta en myöskään kykene niissä silloin piehtaroimaankaan. Oli miten oli, paimennus on niin hyvin erilaista kuin mikään muu laji jota olen harrastanut. Niin kokonaisvaltaista ja loputtoman kiehtovaa ja vaikeaa, että se pitää otteessaan kyllä lujasti.
Se mistä Jaskan kanssa keväällä aloitettiin, edelliskauden eskarin jälkeen, täytyy olla tyytyväinen mihin ollaan päästy. Minulle kuitenkin aivan uusi kokemus kouluttaa  koiraa paimennukseen! Tässä lajissa kyllä oppii olemaan iloinen pienistäkin edistysaskelista. Ja kuinka nöyränä se ihmisen pitää kun kaikki muuttuu taas kun on erilaiset lampaat, erilainen olosuhde ym. Muuttujia riittää!

Kesällä kävin katsomassa useitakin paimennuskisoja ja onhan noita tullut kierrettyä katsomon puolella aiemminkin. Verrattuna agilityn vastavaan tapahtumaan tunnelma on rennompaa, kaikki haluaa, että kaikki onnistuisivat. Kaikkien puolesta jännätään. Yhtään kertaa en ole kuullut kiukuttelua aikatauluista (joita harvoin on. Kisat alkaa klo X ja kestää minkä kestää) tai muistakakaan järjestelyihin liittyvästä. Siitä ollaan iloisia kun kisoja on ja talkoo porukkaa ja tiloja niitä tekemässä. Myös jos kisaajalle sattuu epäonnea radalla, ei sitä pureta potkimalla seiniä tai paiskomalla tavaroita. En ole havainnut juurikaan turhautumista niissäkään tilanteissa. Aikalailla hymyssäsuin radalta tullaan ja "ens kerralla paremmin!" Voihan olla, että olen niin uusi lajin parissa, että en huomaa kaikkia nyansseja, mutta hyvä niin!

Joitain ihmisiä, kavereita agilityn parista kaipaan kyllä, mutta kaiketi he tulivat ja olivat elämässäni vain lajin takia ja kautta, koska moni on hävinnyt, osa on yhä mukana.  Toki monenmonta uutta tuttavuutta on tullut paimennuksen kautta elämääni, balanssi on siis hyvä.


No se minun harrastus maailmastani.
Kasvattamisen suhteen olen vähän mietinnän äärellä. Astuttaako Pink vielä? Minkälaisella uroksella? Haluaisin itselle siitä pennun, mutta en halua enää koiraa muuhun kuin paimennukseen. Pinkillä on taipusta, mutta ei riittävästi. Vastapuolella pitäisi siis olla senkin edestä.
Tapahtuuko se ensi vuonna vai koska, jää nähtäväksi.

Jaskan myötä on into kokeilla kouluttaa toinenkin paimenkoira, kun omat taidot ja tiedot karttuvat. Tällähetkellä ei ole kuitenkaan resursseja. Meillä on kasvamassa yksi nuori koira, josta tulee paimen myöhemmin, mutta se ei ole minun eikä jää minun hoteisiin sen koulutuskaan. Hän on bluemerle narttu Taavi (Valmis Lennox x Erica) ja on heittämällä helpoin ja kiltein pentu mikä on ikinä meillä ollut! Se ei ole ikinä, edes leikillään purrut ketään ihmistä, ei liioin mitään huonekaluja tai muutakaan. Se iloisesti juoksentelee ja touhuaa ulkona, mutta sisällä se nukkuu omalla paikallaan tai sohvalla, ei touhua mitään sisätiloissa! En tiedä onko siinä ehkä jokin vika vai voiko koira olla myös tällainen!? No, sisäsiisteyden kanssa on sitten kohdattu haasteita, että ei se ihan täydellinen ole.


Tämmöisiä mietintöjä tämän vuoden loppupuolelle. Muutamat treenit vielä ennen talvitaukoa!


Täsmälliset pennut!

 Merri x Erica pennut syntyivät täsmällissti ensimäisenä laskettuna päivänä eli 22.12. ja ovat nyt reippaita viikon ikäisiä pötkylöitä. Sald...