Tyttäreni sairastui vakavasti ja se on vienyt kaiken huomion ja ajan. Muutama hyvä ystävä on kuitenkin aktivoinut mun koiria aksan osalta, kun itse en ole pystynyt. Yhdessä kohtaa elämä kutistui niin pieneksi, että koirat oli hajasijoitettuna ympäriinsä ystäville. Koirat on hyvin sopeutuvaisia, eikä ainakaan mun koirat oo ottaneet mitenkään itteensä näistä kyläily reissuista.
Lauantaina 4.3. ilmosin sitten uhkarohkeena Pinkin omiin JAUn kisoihin. Treenasin pari kertaa ja se tuntui tosi hyvälle! Oli aikuistunut tai jotain?
Tehtiin kaikki kolme rataa, jotka oli Anne Saviojan käsialaa. Tosi kivat radat!
Heti ekasta radasta oli ihan mahtava yhteyden tunne Pinkin kanssa! Ei tullut yhtään paniikkia, eikä mitään pelasteluita. Kahdella radalla kepittely mokia ja keskimmäiseltä radalta NOLLA!!
Itkuhan minulta pääsi jo ekan radan jälkeen, silkasta ilosta ja onnesta ja siitä melkein maagisesta yhteydestä mun rakkaaseen herkkäsieluun! Ihanaa oli juhlia onnistumista seurakavereiden ympäröimänä ja hetkeksi unohtaa ihan kaikki huolet! Kaikki radat tehtiin samalla meiningillä, yhdessä. Mulle ei merkannut mokat yhtään mitään, toi tunne oli jotain niin upeeta!
Koko Muste-Sämpylä pentue on ollu hitaasti kypsyvää sorttia ja mä veikkaan, että tämä tunne ei ois voinutkaan tulla yhtään aikaisemmin. Nyt oli tarpeeksi tunteja ja kilsoja takana. Eikä voi sanoa, että ois treenin ansioo, kun ei juuri viimeaikoina treenailtu, mutta varmasti meidän suhde on nyt sillä tasolla, että tämmöistä voi tapahtua niillä taidoilla mitä meillä on. Niin tai näin; olen super tyytyväinen!!
Nythän tästä syttyi oikeen agility kiima; että mihin seuraavaksi ja pitäiskö oikeen treenakin! Haluisin kyllä olla pitkään ykkösissä ratojen ja fiiliksen vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti